tiistaina, huhtikuuta 14, 2009

My Son John

Suomenkielinen nimi: Agentti 52. Ruotsinkielinen nimi: Agent 52. Valmistusmaa- ja vuosi: Yhdysvallat 1952. Tuotantoyhtiö: Rainbow Productions. Tuottaja: Leo McCarey. Ohjaus: Leo McCarey. Käsikirjoitus: Myles Connolly (kirjoittaja), John Lee Mahin (sovitus), Leo McCarey (tarina ja käsikirjoitus). Kuvaus: Harry Sradling Sr. Lavastus: Sam Corner, Emile Kuri, Gene Lauritzen. William Flannery, Hal Pereira. Erikoistehosteet: Gordon Jennings, Loyal Griggs. Puvut: Edith Head. Ehostus: Wally Westmore. Musiikki: Robert Emmett Dolan. Robert Russell Bennett (orkestrointi). Leikkaus: Marvin Coll. Ääni: Gene Garvin, Gene Merritt. Pääosissa: Helen Hayes (Lucille Jefferson), Van Heflin (Stedman), Robert Walker (John Jefferson), Dean Jagger (Dan Jefferson), Minor Watson (Dr. Carver), Frank McHugh (Isä O'Dowd), Richard Jaeckel (Chuck Jefferson), James R. Young (Ben Jefferson). Russ Conway, David Newell (FBI:n agentteja), Leo McCarey (John Jeffersonin ääni), David Bond (kollegeprofessori), Jimmie Dundee (taksinkuljettaja), Bill McLean (pakettipostimies), Ernskine Sanford (professori), Nancy Hale, Margaret Wells (sairaanhoitajia). Helsingin ensiesitys: 24.4.1953 Savoy – televisioesitys: 27.3.1993 – maahantuoja: Paramount Pictures – VET 37968 – K16 – 3250 m / 119 min

Jos kylmän sodan näytelmäelokuvista halutaan hakea malliesimerkkiä, Leo McCareyn My Son John tarjoaa yhden mahdollisuuden. Kylmän sodan suurvaltavastapoolit ovat siinä esillä, mutta kaikki toiminta keskittyy mccarthylaistuneeseen Yhdysvaltoihin, joka käy taistelua paitsi ulkoista myös sisäistä vihollista vastaan. Kotoinen toiminta käsittää amerikkalaisen jalkapallon heittelyn, omakoti-idyllin, kirkon ja patriootit veteraaneineen – lyhyesti sanoen kyse on siis kolmikosta koti, uskonto, isänmaa. Sen ytimessä on hyveeksi nostettu konsensus, multiploitunut keskinkertaisuus, jonka voi tiivistää poliittiseksi vaarattomuudeksi. Keskinkertaisuuden yläpuolelle nousee turvallisuuskoneisto, jonka tehtävänä on kartoittaa, jäljttää ja eliminoida vaarallilset elementit.

Yksi mccarthylaisen maailman vaarallisista elementeistä on akateeminen ajattelu. Kodin, uskonnon ja patriotismin piiristä irtautuva ajattelu on hetkeksi vallalle nousseen paranoidisen maailmankuvan näkökulman mukaisesti porttiteoria kommunismin ytimeen. Kapinalliset opiskelijat ja heidän professorinsa ovat vain askeleen päässä maanpetturuudesta, kommunismista ja maailmanvallankumouksesta. Sen vastapainoksi tarvitaan FBI:n kaltaista turvallisuuskoneistoa, joka pystyy kunnon kansalaisten avulla eliminoimaan vastustajansa – jolleivat he itse ehdi eliminoida itse itseään. Ihmisillä on selkeä identiteetti, mutta elokuva asettaa tähän muodolliseen individualismiin rankan ehdon. Arvojärjestyksessä ensimmäisenä tulee aina isänmaan ja tässä tapauksessa valtion etu, mitä seuraa perheen paras. Ilmiö on tuttu eritoten eurooppalaisista ympäristöistä: nationalismi on identiteettipreferensseistä ensimmäinen.

Presidentillisen nimen omaava Jeffersonin perhe on tyypillinen perusamerikkalainen keskiluokkainen omakotiperhe. Isä on maailmansodan veteraani, konservatiivinen patriootti, äiti hyvää tarkoittava kodin hengetär, joka toimii intuition varassa sovittelevana aina siihen asti kunnes se ei enää isänmaallisista syistä ole mahdollista. Nuoremmat jalkapalloilevat lapset päättävät lähteä koulusta suoraan Korean sotaan. Poissa on vain perheen musta lammas, Robert Walkerin esittämä John, nationalismin tieltä akateemisissa opinnoissaan harhautunut intellektuelli, joka hylkää kaikki pyhät arvot. Kun hän saapuu, idylli särkyy. Ja sirpaleita kerättäessä ei sovitus ole enää mahdollinen. Kääntymys ei johda konsensukseen, vaan sovitus ei ole enempää tai vähempää kuin kuolema.

Elokuvan pääosan esittäjä Robert Walker kuoli kesken elokuvan tekoa, mikä on vaikuttanut elokuvan lopun rakenteeseen. Mukana on kuvia jopa toisten elokuvien kuvauksista. Yltiöpatriottista sävyä se ei kuitenkaan lainkaan vähentänyt.

Kylmä sota tuotti muitakin antikommunistisia filmejä, joita voi pitää vanhakantaisena propagandana. Tunnetuimpia, mutta eivät ainoita, niistä ovat R. G. Springsteenin The Red Menace (1949), George Sidneyn The Red Danube (1950), Gordon Douglasin I Was a Communist for the FBI (1951), Edward Ludwigin Big JimMclain (1952), Alfred L. Werkerin Walk East on Beacon (1952); Samuel Fullerin monitulkintainen Pick Up on South Street (1953), Joseph von Sternbergin Jet Pilot (1957) ja Alfred Hitchcockin North by Northwest (1959). Ne olivat herkeämättömiä antikommunistisia melodraamoja. Ne varoittivat kommunismin vaaroista ja ylistivät amerikkalaista elämäntapaa. Vastaavia elokuvia, lukumääräisesti vain niukempana, tekivät myös neuvostoliittolaiset.

– Jari Sedergren Orioninin esitystä varten 21.4.2009

Ei kommentteja: